Mitä on tapahtunut silloin kun tuntuu, että yksikin työpäivä on liikaa?
Viime vuoden aikana omassa lähipiirissäni uupumuksen takia sairaslomalla on ollut kolme nuorta naista Silja, Anna ja Sara. Korkeasti koulutettuja, luovia, herkkiä, ahkeria ja tunnollisia naisia. Kaikki eri vaiheissa urallaan ja elämässään. Kaikkien kokemuksessa kuitenkin jotain yhteistä.
He ovat tottuneet tekemään parhaansa. Periksi antaminen ei ole ollut vaihtoehto. On kykyä sietää epämukavuutta ja pysyä tavoitteissa, halu olla hyödyksi ja tehdä hyviä asioita.
Kunnes seinä tulee vastaan ja sunnuntai-iltana työn ajatteleminen nostaa kuumeen, kesken tärkeän palaverin iskee paniikkikohtaus tai esimiehen ymmärtämättömyys saa ruutitynnyrin räjähtämään ja tulee sanottua kerralla kaikki.
Ruuhkavuodet ja moniin vaatimuksiin vastaaminen ei ole uusi ilmiö, sen sijaan viime vuosina mukaan on tullut turvattomuutta ja näköalattomuutta. Työelämä on murroksessa. Kun lähdet opiskelemaan ei ole mitään takuita työpaikasta tai edes siitä, onko valitsemaasi ammattia olemassa valmistuttuasi. Ne, jotka pääsevät töihin tekevät pitkää päivää. Kilpailu on kovaa eikä vapaa-ajalle ei jää aikaa.
Siljan tarina
Silja, kolmekymppinen urallaan menestynyt kahden alle kouluikäisen lapsen äiti palasi hoitovapaalta työhönsä ja sai ensimmäisinä työviikkonaan paniikkikohtauksia. Ennalta-arvaamatta, täysin yllättäen – ensin voimakas keskittymisen herpaantuminen, muiden puheen puuroutuminen, sydämentykytys ja koko kehon valtaava pelko siitä, menetänkö tajuni siihen paikkaan. Mieleen muistui äitiyslomalle lähtiessä tuttu tunnetila ja ajatus: tähän työpaikkaan en enää palaa!
Miksi? Työilmapiiri oli myrkyllinen jo pari vuotta sitten äitiyslomalle jäädessä. Nyt se oli pahentanut kilpailua, selkään puukottamista, pelkoa sekä oli ristiriidassa oman arvomaailman kanssa. Lisäksi riittämättömyyden tunne siitä ehtiikö tarpeeksi nopeasti tekemään hienoja juttuja töissä, kun muut ovat paikalla ennen tuloasi ja ehdit jo lähtemään hakemaan lapsia, kun muut jäävät vielä paiskimaan töitä. Hoitovapaalla ollessaan Silja oli opiskellut toisen tutkinnon ja ajatukset olivat muuttuneet. Kuitenkin vastuu perheestä ja vakinainen työpaikka tuntuivat turvalliselta valinnalta.
Autopilotilta oman elämänsä keskiöön
”Kiire ja stressi kehittävät meistä koneita, jotka toimivat autopilotilla suorittaen omaa elämäänsä”, Silja kertoo.
”Pitkään elämäni on ollut suorittamista ja eteenpäin menemistä vailla sen ihmeellisempää suunnitelmaa tai tavoitteita. Lapsen syntymä sai omassa itsessä aikaan ajatteluprosessin siitä, mitä oikeasti pitää itse elämässä tärkeänä ja tavoittelemisen arvoisena sekä, mistä oma hyvinvointi koostuu.”
”Olen käynnistänyt ajatteluprosessin asioista, jotka tekevät elämästäni merkityksellistä sekä asettanut tavoitteita, joiden kautta voin kehittyä ja kehittää omaa polkuani.”
”Minulle on tärkeätä hallinnan tunne omasta elämästä, itsetuntemuksen jatkuva kehittyminen ja ylipäätään aika ajatella ja tutkiskella itseä. Oman hyvinvoinnin tekijöiden tunnistaminen sekä omien valintojen syy- ja seuraussuhteiden pohtiminen on noussut entistä tärkeämmäksi.”
”Eteenpäin menemisen ja pysähtymisen vuoropuhelu sekä erilaisten tuntemusten aistiminen auttaa tunnistamaan kuka olen ja mitä oikeasti arvostan ja mikä on merkityksellistä.”
”Olisi tärkeätä ylipäätään löytää työ, joka on itselle merkityksellinen ja, joka auttaa kehittämään itseä haluttuun suuntaan. Työ, jossa voisi käyttää luovaa ongelmanratkaisutaitoa ja ideointikykyä.”
Aika pysähtyä
Terveystalon vuoden 2019, selvityksen mukaan mielen pahoinvointi on lisääntynyt erityisesti nuorilla naisilla. Kolmessa vuodessa mielenterveyden ongelmista johtuvat poissaolot kasvoivat 53 prosenttia.
Työelämän murroksessa on tullut aika pysähtyä ja miettiä, mihin suuntaan haluamme kehittää työkulttuuriamme.
Heljä Ora
Seuraavilla viikoilla kerromme Annan ja Saran kokemuksista.
